Silvolan kaivsoalue on osa suurempaa kulttuuriympäristökokonaisuutta, joka koostuu kaivosalueesta (muinaisjäännösalue) ja kaivokseen liittyvän tilan rakennuksista (rakennusperintökohde).
Kohde on erittäin hyvin hoidettu ja edustava (ks. myös käyttömahdollisuudet). Maanomistaja on vastannut 1990-luvun lopulta noin 10 vuoden ajan kohteen hoidosta. Sitä ennen kohdetta hoiti Vantaan kaupunki, jolle alue oli hoitoa vastaan vuokrattu 1 mk vuokralla. Kaupunki on myös aikanaan suunnitellut ja toteuttanut kohteen kunnostamisen. Aitaukset kuilujen ympärille valmistuivat vuonna 1975.
Kohteessa pidetty suojelun, hoidon, käytön ja tutkimuksen kysymyksiä pohtiva kokous 12.9.2007, mistä on erillinen hoidon ja käytön raportti liitekarttoineen arkistossa (P. Maaranen).
Muinaisjäännösrekisterin kohdekuvaus 12.9.2007:
Kohde sijaitsee Kaivokselan kirkon takana olevassa puistossa. Sillbölen kaivos on ollut aikoinaan seudun ja jopa koko Suomen huomattavin kaivos. Se on parhaiten geologisesti tutkittu Helsingin seudun malmikohde ja myös parhaassa kunnossa säilynyt vuorityön muistomerkki. Sillbölen kaivosalueella on parikymmentä erillistä monttua, joista syvimmät ovat n. 50 m syvyisiä. Kullakin montulla on ollut oma nimensä. Alueella on myös kaivoksen jätekivikasoja. Malmiesiintymän löysi Magnus Linder vuonna 1744, ja hänen mukaansa paikkaa on kutsuttu myös nimellä "Lindersberg". Kaivostoiminta alkoi samana vuonna ja kesti ensimmäisessä vaiheessa vuoteen 1770. Työt aloitettiin uudelleen vuonna 1823, ja ne jatkuivat lyhyin keskeytyksin vuoteen 1866. Malmia laivattiin Munkkiniemen satamasta eri aikoina seuraaviin ruukkeihin ja masuuneihin: Fagervik, Koskenkylä, Koski, Leineperi, Mustio, Oravainen, Skogby, Strömfors ja Östermyra. Säilyneiden tilastotietojen mukaan Sillbölestä saatiin rautamalmia kaikkiaan 207 952 kippuntaa eli n. 35 352 tonnia. Kaivoksen alkuaikoina louhinta tapahtui nuotiolouhintana, josta muutamissa kuiluissa näkyykin edelleen selviä merkkejä. Kaivostoiminnan loppuaikoina käytettiin jo käsiporaa ja räjähdysaineita. (Saltikoff et al. 1994:23-29.) |