Selkäsarven saareen muodostui 1800-luvun alussa kalastajakylä, kun hailuotolaiset kalastajat joutuivat siirtymään Ruotsin puolelle jääneiltä Malörenin seudun kalavesiltä Selkäsarveen ja sen lähisaarille.
Perämeren kalastushistoriassa kukoistuskausia olivat 1850-luvun suuret nälkävuodet, jolloin kalastajakylässä oli enimmillään 300 asukasta sekä 1930-luvun pula-aika. Huonoina aikoina silakan pyynti oli erityisen runsasta. 1950-luvulta lähtien ammattikalastus keskittyi lohenpyyntiin.
Saaren rakennuskanta oli runsaimmillaan 1800-luvun lopulla. Kalastajat rakensivat saarille runsaasti asumuksia, kalamajoja sekä suolaushuoneita eli lasmarkkeja sekä saunoja. Vanhimmat hirsiset rakennukset tehtiin saareen uitetuista tukeista, jotka veistettiin paikan päällä.
Ailinpietin suvun kalamaja rakennettiin arvion mukaan vuoden 1860 paikkeilla. Ensimmäinen omistaja oli Arvid Ailinpieti, jonka jälkeläiset käyttivät rakennusta 1960-luvulle asti. 1990-luvun alussa rakennus siirtyi valtion omistukseen ja se suojeltiin ympäristöministeriön päätöksellä valtion omistamien rakennusten suojelusta annetun asetuksen 480/85 nojalla. Kalamaja entisöitiin 1994. |
Päivi Haapasaari, Silakanpyytäjiä ja lohitalonpoikia - kalastusperinnettä Perämeren kansallispuistossa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A:19, Vantaa 1994.
Antti Pihkala, Perämeren kansallispuiston Ailinpietin kämpän restaurointi. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A:38, Vantaa 1995.
Anu Vauramo, Kämpiltä kelokyliin. Metsähallituksen suojellut rakennukset. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A:44, Vantaa 1995.
Metsähallitus, Luontopalvelut, Luontoon.fi-verkkopalvelu http://www.luontoon.fi/ailinpieti (luettu 24.11.2015) |
takaisin
Kuvaus
Rakennukset ja rakennelmat
Selkäsarvi 1870, alusten hylyt