Valkeakoski | |
Rapola | 999000244 |
Hoitoalue: | Pirkanmaa |
Hoitotaho: | maanomistaja |
Ajoitus: | moniperiodinen |
Tyyppi: | muinaisjäännösryhmät |
Koordinaatit: | ETRS-TM35FIN P: 6789289 I: 341894 |
Pinta-ala: | 119.85 ha |
Peruskartta: | SÄÄKSMÄKI 213202 |
Luonti: 9.12.2009, Viimeisin muutos: 7.1.2021 | |
takaisin |
Yleiskuvaus |
Valkeakosken Sääksmäellä sijaitseva Rapolanharju on eräs maamme arvostetuimmista kulttuuriympäristöistä. Vuonna 1993 alue siirtyi Museoviraston hallintaan ja tavoitteena on siitä lähtien ollut kehittää Rapolan alueesta monipuolinen opetus-, nähtävyys- ja virkistyskohde.
Erityisen tunnettu Rapolanharjun alue on lukuisista muinaisjäännöksistään. Museoviraston muinaisjäännösten hoitoyksikkö on hoitanut alueen muinaisjäännöksiä vuodesta 1989 lähtien. Rapolanharjun muinaisjäännöksistä osa sijaitsee metsäalueella ja osa perinnemaisemissa. Vanajaveden laakson kansallismaisema, johon Rapolanharju kuuluu, on yksi maamme 27 kansallismaisemasta. Rapolanharjun luonnonympäristössä on monia valtakunnallisesti merkittäviä erikoispiirteitä. Näitä ovat harju, rehevät rantalehdot sekä perinnebiotoopit uhanalaisten kasvilajien kasvupaikkoineen. Lähes koko harju kuuluu kansalliseen NATURA 2000-suojeluohjelmaan. Rantalehtojen lisäksi myös harjuhaudat eli supat on suojeltu merkittävinä maisema-alueina luonnonsuojelulailla. Suotuisat luonnonolosuhteet ohjasivat tuhansia vuosia sitten asutuksen sijoittumista Sääksmäen-Tarttilan alueelle. Alueelta tunnetaan viitisenkymmentä muinaisjäännöstä, joista vanhimmat ovat kolmen vuosituhannen takaa. Tunnetuin muinaisjäännöksistä on Rapolan muinaislinna. Kulttuurimaiseman juuret ovat jo rautakaudella alkaneessa maanviljelyssä ja laiduntamisessa. Harjun kupeessa ovat Rapolan ja Voipaalan kylät, jotka mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1340 paavin pannajulistuksessa. Sääksmäen keskiaikainen kivikirkko on 1500-luvulta. Rapolan kartano on presidentti P.E. Svinhufvudin synnyinkoti. Sääksmäki oli 1800-luvun lopulla merkittävä innoituksen lähde kansallisromantiikan kauden taiteilijoille. Rapolanharju muodostaa viereisen Huittulan kylän kanssa valtakunnallisesti arvokkaan rakennetun kulttuuriympäristökokonaisuuden. Vaikka myöhemmät ajanjaksot ovat muokanneet ja osin peittäneetkin varhaisimpia kerroksia, on asutuksen pitkä jatkuvuus havaittavissa selvästi maisemassa. Vuoden 2014 alussa harju siirtyi Metsähallituksen hallintaan ja kartano lähiympäristöineen (pihat, ylä- ja alapuutarha) Senaatti-kiinteistölle. kartano lähiympäristöineen siirtyi vuonna 2016 yksityisen omistukseen. |
Luonti: 9.12.2009 Viimeisin muutos: 21.8.2018 |
Osa-alueet |
Yleissuunnitelma |
Laatija: | Olli Soininen |
Hoitotaho: | maanomistaja |
Ympäristötuki: | ei myönnetty |
Hoitotavoitteet |
Muinaisjäännösalueiden hoito:
Muinaisjäännökset ovat kulttuurimaiseman vanhinta kerrosta ja niiden hoitoprosessissa kiinnitetään huomiota kokonaisuuteen, jonka muinaisjäännös ja sen ympäristö muodostavat. Hoitoprosessissa huomioidaan myös nuoremmat maisemakerrokset. Yksityiskohtaiset hoito-ohjeet usein sovelletaankin ympäristön mukaan, esimerkiksi Rapolanharjun rautakautiset kalmistot ja asuinmuistot sijaitsevat perinnemaisemissa kun taas muinaislinna metsäympäristössä. Muinaisjäännökset ovat myös osa yhteistä kulttuuriperintöämme, josta tiedon välittäminen on tärkeää. Muinaisjäännökset ovat autenttinen kohde tutustua menneisyyteen ja niillä voi olla hyvin merkittäväkin panos kulttuuriympäristön käytön kehittämisessä opetus- ja matkailukohteiksi. Eräs Rapolanharjun muinaisjäännösalueiden hoitotavoite on toimia esimerkkinä, kuinka muinaisjäännöksiä voidaan huomioida ja hyödyntää kulttuurimaisemanhoidossa. Metsänhoito: Rapolanharjun metsistä suurin osa on talousmetsää, jota tulee käsitellä metsänhoitosuositusten ja metsälain mukaisesti. Vuonna 1994 Museovirasto tilasi Pirkka-Hämeen metsälautakunnalta (nyk. Pirkanmaan metsäkeskus) Rapolanharjun metsien käyttö- ja hoitosuunnitelman vuosille 1995-2004. Suunnitelman laatimisessa olivat mukana ympäristöhallinnon, luonnonsuojelijoiden ja Museoviraston edustajat. Keskeisenä periaatteena siinä on huomioida metsänhoitotoimenpiteissä muinaisjäännösten suojelu, maisemanhoito, harvinaisten kasvien ja eläinten suojelu sekä ulkoilu- ja virkistyskäyttö. Tämä suunnitelma oli Pirkka-Hämeen metsälautakunnan ensimmäinen suojelupainotteinen metsätaloussuunnitelma. Koska suurin osa Rapolanharjun alueesta (noin 100 hehtaaria) on metsätalousmaata, otettiin edellä mainittu metsien käyttö- ja hoitosuunnitelma koko alueen maisemanhoitosuunnitelman rungoksi. Rapolanharjun metsien käsittelyssä korostetaan metsäluonnon monimuotoisuutta ja kulttuuristen arvojen huomioimista. Näiden lisäksi metsänkäsittelyä ohjaavat vahvasti hoidon maisemalliset tavoitteet. Rapolanharjun perinteisenä kaukomaisemallisena tunnusmerkkinä on sen kaksiosaisuus, jonka säilyttäminen ja osittainen palauttaminen on hoidon eräs tavoite. Metsänhoitoa tehdään pienimuotoisina maisemointihakkuina, joissa tavoiteltua lopputulosta ei saavuteta kerralla. Pientenkin hakkuiden maisemallinen merkitys voi olla huomattava. Perinnebiotooppien hoito: Rapolan alueen maisemallisesti tärkeitä elementtejä ovat avoimet pellot ja niitä ympäröivät reunavyöhykkeet, peltojen halki kulkevien teiden pientareet sekä peltosaarekkeet. Perinteisen maatalouden aikana näitä peltojen ja metsän välisiä reuna-alueita hyödynnettiin monin tavoin, yleisimmin niittämällä ja laiduntamalla. Rapolassa luopuminen karjanhoidosta johti 1960-luvulla peltoja ympäröivien niittyjen ja laidunten pensoittumiseen. Samalla niillä sijaitsevat muinaisjäännökset peittyivät kasvillisuuteen. Nykyisin muinaisjäännösalueiden hoito on osa perinnemaisemien hoitoa. |
Hoito-ohje |
Rapolanharjun metsien käyttö- ja hoitosuunnitelmassa on koko metsäalueelle yhteisiä toimenpidesuosituksia, joita ovat seuraavat:
-Harjun alueella ei tehdä avohakkuita -Hakkuut tehdään pääosin miestyönä ja maan ollessa roudassa, jotta maanpinnan ja rakenteiden vaurioituminen vältetään. Metsäkuljetuksissa käytetään kevyitä metsäkoneita tai hevoskuljetusta -Taimikonhoitotyöt tehdään lumettomana aikana, jolloin puulajien tunnistaminen ja harvennuksen maisemallinen vaikutuksen arviointi on helpompaa -Hakkuun tavoitteena on mänty- ja lehtipuuta suosiva sekametsärakenne, jossa hyvät ja terveet jalopuut ja katajikot säilytetään. Sekametsärakenne lisää myös metsän elinvoimaisuutta -Lähi- ja kaukomaisemaan vaikuttavat harvennukset on suunniteltava kesäaikaan puun ollessa lehdessä. Maisemavaikutus voidaan todeta tällöin paremmin. Toteutus tehdään mahdollisuuksien mukaan useamman vuoden aikana. -Puiden oksien pystykarsintaa on vältettävä, jollei kyseessä ole kasvatuksellinen toimenpide. Männyn pystykarsintaa ei saa tehdä syksyn ja alkutalven aikana sienitautivaaran vuoksi. -Lahot ja lahoavat lehtipuut säästetään, myös joitakin havupuita jätetään kelottumaan alueen eri osiin. Polkujen lähistöllä lahopuiden turvallisuusriski tutkitaan tapauskohtaisesti. -Taimikonhoidossa otetaan huomioon pienten erikoispuumetsiköiden (pihlaja, haapa, visakoivu) kehittäminen. Erityisesti haapa on metsäluonnon monimuotoisuuden kannalta erittäin tärkeä. -Lehdoille tyypillinen pensaskasvillisuus (lehtokuusama, taikinamarja, paatsama, terttuselja, koiranheisi) tulee säästää hakkuu- ja hoitotoimenpiteiden yhteydessä. -Hakkuu- ja harvennustoimenpidealueille varataan koskemattomiakin alueita eläin-, lintu- ja kasvilajien viihtyvyyden turvaamiseksi ja huomioidaan ne myös ajankohdissa. -Hakkuiden suunnittelussa huomioidaan erikoiset maisemapuut. -Metsän uudistaminen suoritetaan luontaisesti. Maisemavaurioita voidaan peittää myös istuttamalla. -Kaikissa toimenpiteissä vältetään kaavamaisuutta ja korostetaan alueen monimuotoisuutta. Metsien muinaisjäännösalueille on lisäksi seuraavat ohjeet: -Näkyvien rakenteiden päällä kasvavat puut ja pensaat poistetaan kokonaan -Rakenteista poistettavat puut kaadetaan suunnattuna kaatona ja rungot juonnetaan tarpeen vaatiessa pois vinssitraktorilla -Puut ajetaan hyvin merkittyjä ajouria pitkin maan ollessa roudassa ja mielellään lumen peittämänä -Puunajo rakenteiden yli on kielletty -Kevään tullessa oksat ja muu hakkuujäte poistetaan muinaisjäännösten rakenteiden päältä ja ympäristöstä -Metsän uudistaminen suoritetaan luontaisesti Rapolanharjun perinnebiotooppien hoidossa noudatetaan seuraavia toimenpiteitä: -Peruskunnostukseen liittyvät raivaukset on tehtävä maltillisesti ja useamman vuoden aikana -Raivaukset on tehtävä lintujen pesimiskauden ulkopuolella -Niitto on suoritettava vähintään yhden (kedot), joskus jopa kolme kertaa (rehevät tuoreet niityt) kesässä -Kaikki raivaus- ja niittotähteet kuljetetaan alueelta pois, mikäli jäte haketetaan, myös hake kuljetetaan alueelta pois rehevöittämästä maaperää -Ei toivottujen lajien niitto on tehtävä ennen siementämistä -Toivottujen lajien niitto on tehtävä loppukesällä siementämisen jälkeen, niitoissa on huomioitava myös myöhäiset lajit (niittoja voidaan kohdentaa) -Ei toivottuja lajeja voidaan myös nyhtää juurineen ennen niiden kukintaa -Kedoilla viihtyviä pensaita ovat katajat ja pihlaja, joita suositaan -Kataja kärsii liiallisesta tiheydestä ja katajikkoja harvennetaan tarpeen mukaan -Niittyjä on myös peltojen ja teiden pientareilla, joita hoidetaan niittämällä -Luontevin ja vähiten työvoimaa vaativa hoitotapa on yleensä laiduntaminen -Laidunnusta voidaan kohdentaa osalaitumilla, alueita ei kuitenkaan saa ylilaiduntaa. Perinnebiotooppialueita laiduntaville eläimille ei saa antaa lisärehua. -Kylvöniityiltä ei saa olla karjan vapaata kulkuyhteyttä laiduntamalla hoidettaville perinnemaisema-alueille. Tällä estetään lisäravinteiden kulku. -Laiduneläinten valinnassa on huomioitava myös alueen muu mahdollinen käyttö esim. opetus- ja nähtävyyskohteena -Laiduntamiseen tarvittavissa aita- yms. rakenteissa on hyvä käyttää perinteisiä malleja. Tärkeintä on kuitenkin eläinten turvallisuus ja aitamalli täytyy valita tarpeen mukaan. -Puuston kuntoon tulee kiinnittää huomiota. Laiduntavat eläimet ovat usein vahingoittaneet puiden juuria sekä runkoja ja siten puut ovat altistuneet erilaisille sienitaudeille. Puiden poistossa on huomioitava maisemalliset näkökohdat, mikäli mahdollista. Perinnebiotooppien muinaisjäännösalueilla on huomioitava lisäksi seuraavat asiat: -Hoitotöiden yhteydessä ei saa vaurioittaa muinaisjäännöksiä -Kohteiden maanpäällisten rakenteiden päällä liikkumista on vältettävä -Rakenteet tulee pitää puhtaina rehevästä (peittävästä) kasvillisuudesta, mutta niiden päällä saa kasvaa yksivuotisia hentoja ketolajeja -Muinaisjäännösten läheisyydessä ei saa polttaa raivaus- tai niittotähteitä |
Taustatiedot |
Maisemamaakunta: | Keski-Hämeen viljely- ja järviseutu |
Maisema-alue: | Sääksmäki - Tarttila |
Perinnebiotooppi (inventoitu): | Rapola (V) |
Natura-alue: | On |
Luonnonsuojelualue: | On |
Selvitykset |
Museovirasto 1994. Rapola työryhmän muistio. Ei painettu.
Seppälä Sirkka-Liisa 1996. Rapola- maiseman arkeologiaa. Pro gradu-tutkielma. Helsingin yliopiston arkeologian laitos. (painamaton) Siiriäinen Ari 1985. Selvitys Vanajaveden rannansiirtymisestä Rapolan linnavuoren kohdalla Sääksmäellä. Museovirasto, arkeologian osasto. (painamaton) |
Kirjallisuus |
Aikakirja IV. Karttoja Sääksmäeltä 1640-1641. Valkeakosken kaupungin julkaisusarja B:4. Toim. Ari Siren. Valkeakoski 1994
Ailio Julius 1921. Rapolan muinaislinna Sääksmäellä (Alustavien tutkimusten mukaan). Suomen museo 1920-21. Helsinki Appelgren Hjalmar 1891: Suomen muinaislinnat. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja XII. Gröndahl Kari 1999. Rapolan kartanon navetan rakennustöistä. Masunni 3. Tampere Haggrén Georg 1999. Rivihuoveista suurmaanomistajiksi. Kaksi rautsumiestä, Mats Eerikinpoika Hals ja Johan Timinpoika Rapolan ja Voipaalan suurtilojen rakentajina. Masunni 3. Tampere Haggrén Georg 2001. Valkeakosken Rapola. Talonpoikaiskylästä herraskartanoksi. Museovirasto, Rapola-tutkimuksia 1. Helsinki Hiekkanen Markus 1999. Sääksmäen keskiaikaiset kirkot. Masunni 3. Tampere Hirviluoto Anna-Liisa 1987: Erään maiseman historia. Suomen Museo 1986. Hirviluoto Anna-Liisa 1999. Rapola – Ajatuksia kulttuurimaiseman kerroksellisuudesta. Masunni 3. Tampere Hämeen ympäristökeskus 2000. Hämeen alueellinen kulttuuriympäristöohjelma. Alueelliset ympäristöjulkaisut 177. Hämeenlinna Hänninen Mauno 1991. Hämeen Tiepiirin historia. Kärryteistä tiepolitiikkaan. Hämeenlinna Jutikkala Eino 1934. Sääksmäen pitäjän historia. Jyväskylä Kalliola 1973. Suomen kasvimaantiede. Porvoo Komulainen Minna 1995. Taajamametsien hoito. Jyväskylä Koskinen Helinä 1999. Rapolan kartanon kulttuurihistoriallinen merkitys. Masunni 3. Tampere Kuuliala Anna-Maija 1998. Sydämeen piiloutunut mennyt aika. Elämää ja ihmisiä Sääksmäen Rapolassa. Tampere Kääntönen Matti 1990. Valkeakosken Sääksmäen- erityisesti Rapolan – muinaismuistoalueen kasveista. Lutukka 2/1990. Helsinki Lempiäinen Terttu 1999. Rapolan kartanon makrofossiilitutkimukset – Etelä-Hämeen ja Suomen viljelyhistoriaa. Masunni 3. Tampere Museovirasto 1993. Rakennettu kulttuuriympäristö. Valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset ympäristöt. Museoviraston rakennushistoriallisen osaston julkaisuja 16. Helsinki Museovirasto 1999. Hiidenkiuas ja tulikukka. Opas arkeologisen kulttuuriperinnön hoitoon. Toim. T.Tiitinen. Jyväskylä Pirkanmaan liitto 1996. Pirkanmaan kiinteät muinaisjäännökset 1996. Julkaisu B 36. Tampere Pirkanmaan liitto 2000. Via-Baltica Spatial Development Zone. Pilot for Action 3. The Landscape management of the Northern Vanajavesi Valley. Maisemanhoitosuunnitelma Sääksmäki – Huittula - Ritvala. Sarja D, julkaisu nro 59. Tampere. Pirkanmaan ympäristökeskus 1999. Pirkanmaan perinnemaisemat 1999. Alueelliset ympäristöjulkaisut 125. Pirkanmaan ympäristökeskus. Tampere Pirkanmaan ympäristökeskus 2001. Nokian kulttuuriympäristöohjelma. Alueelliset ympäristöjulkaisut 225. Pirkanmaan Ympäristökeskus. Tampere Rapola Martti 1957. Muinaismaiseman puolesta. Suomalainen Suomi 8/1957 Rapola Martti 1969. Rakennukset lapsuuteni Rapolassa. Kotiseutu 2-3/1969 Salminen Tapio 2000. Kirkollinen organisaatio ja maallinen valta keskiajan Hämeessä ja Satakunnassa. Teoksessa Hämeen käräjät I. Hämeenlinna Salo Unto 2000. Suomi ja Häme, Häme ja Satakunta. Teoksessa Hämeen käräjät I. Hämeenlinna Selin Rauno 1982. Sääksmäen pitäjän historia II. Valkeakoski Seppälä Sirkka-Liisa 1999. Rapolan esihistoriaa. Masunni 3. Tampere Sirén Ari 1994. Lars Schroderus ja Sääksmäen geometrinen maakirja. Aikakirja IV. Valkeakoski Suvanto Seppo 1995. Yksilö myöhäiskeskiajan talonpoikaisyhteiskunnassa. Sääksmäen kihlakunta 1400-luvun alusta 1570-luvulle. Historiallisia tutkimuksia 193. Jyväskylä Taavitsainen Jukka-Pekka 1990. Ancient Hillforts of Finland. Problems of Analysis, Chronology and Interpretation with Special reference to the Hillfort on Kuhmoinen. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 94. Taavitsainen Jukka-Pekka 1999, Kun nuoruus on ongelma. Rapolan muinaislinnan keskuslinna-ajatuksen purkuyritys. Masunni 3. Tampere Taavitsainen Jukka-Pekka 2000. Häme ja Satakunta pakanuuden ajan lopulla. Teoksessa Ristin ja Olavin kansaa. Tampereen museoiden julkaisuja 55. Tampere Tampereen seutukaavaliitto 1987. Luontokohteet, selvitys. Kylmäkoski, Toijala, Valkeakoski, Viiala. Julkaisu D 85. Tampere Tolonen Matti 1979. On the prehistoric Agriculture in Sääksmäki, S.Finland. Finskt Museum 1976. Uotila Kari 1999. Rapolan kartanon vanhimmat kivirakennukset. Masunni 3. Tampere Voionmaa Jouko 1953. Sääksmäen Rapolan rautakautinen kalmisto. Suomen Museo LX. |
Luonnonympäristö |
Topografia | |
Rapolanharju kuuluu Hämeen viljely- ja järvimaa maisemamaakuntaan. Tälle alueelle on tunnusomaista verraten tasainen, mutta ruhjelaaksojen särkemä kallioperä, joka on synnyttänyt lukuisat järvet ja vesireitit. Etelä- ja keskiosien maisemaa hallitsevat harju- ja reunamuodostelmat, joita ympäröivät kulttuurimaisemalle luonteenomaiset laajat ja viljavat savikkoalueet.
Luonnoltaan Rapolanharju kuuluu eteläboreaaliseen kasvillisuusvyöhykkeeseen. Luonto- ja eri kasvillisuustyppien moninaisuuden vuoksi kasvisto ja eliölajisto on runsasta. Viimeisin mannerjäätikkö vetäytyi Hämeen alueelta noin 10 000 vuotta sitten. Vetäytyessään se muodosti useita kaakko-luodesuuntaisia harjujonoja. Yksi näistä kulkee Hyvinkäältä ensimmäistä Salpausselkää myöten Riihimäen, Janakkalan, Hämeenlinnan sekä Hattulan kautta Sääksmäelle ja edelleen Lempäälään. Sääksmäellä tämän harjujakson korkeimpia kohtia on Rapolanharju, jonka laki kohoaa noin 70 metriä viereisen Vanajaveden Rauttunselän yläpuolelle. Harjun kaksiosainen silhuetti erottuu ympäristöstä. Sääksmäen alueen yleisimpiä luonnonpiirteitä ovat pinnanmuotojen voimakas vaihtelu ja Vanajaveden kallioiset ja kivikkoiset rannat sekä saaret. Rapolanharjun edustan lahdet ovat matalia ja suojaisia. Rapolanharjun rinteillä on havaittavissa jääkauden jälkeisiä rantatörmiä ja –terasseja. Harjun eteläpäässä on myös kaksi laajaa harjuhautaa eli suppaa, joista suuremman syvyys on noin 25 metriä. Harjun Vanajaveden puoleisten länsirinteiden yläosat ovat jyrkkiä. Rinteet loivenevat noin 100 metrin korkeuskäyrän tienoilla. Harjun etelä- ja lounaispuolella avautuu laajempi tasankomainen peltoalue. Länsirinteillä avoimen maaston muodot ovat terassimaisia johtuen Vanajaveden muinaisista pinnan vaihteluista ja rantavoimista. Harjun koillis- ja länsirinteet ovat loivempia ja rinteet vaihtuvat ympäröiviin peltotasankoihin ilman terasseja. Jääkauden lisäksi Rapolanharjun maisemaan on vaikuttanut suuresti vesistön rannansiirtyminen, jonka vaiheet on nähtävissä harjun länsi- ja erityisesti lounaisrinteillä. Vedenpinnan nousu ja rannan siirtyminen ei suinkaan ole ollut tasaista, vaan riippunut erityisesti maastonmuodoista sekä maan transgression nopeudesta. Vedenpinta saavutti nykyisen tason (79,4 m mpy.) noin 2500 vuotta sitten. Ajanlaskun vaihteen tienoilla se saavutti 80 m korkeuden ja tuhat vuotta myöhemmin, rautakauden loppupuolella noin 81 metrin korkeuden. Kallioperä Rapolanharjun alueella on fylliittiä ja kiilleliusketta (gneissiä), jossa esiintyy graniittijuonia ja –suonia. Myös pienialaisia dioriitti- ja gabromuodostumia esiintyy mm. Rupakallion alueella. Suurehkoja kalliopaljastumia on lähinnä harjun lounaispuolella kohoavalla moreeni-kallioalueella, pieniä paljastumia siitä koilliseen sijaitsevalla Rupakalliolla sekä kirkon ympäristössä. Alueen maaperässä on runsaimmin karkearakeisia kerrostumia kuten soraa, hiekkaa ja karkeaa hietaa. Itse Rapolanharju on pääainekseltaan soraa, loivimmilta koillis- ja kaakkoisreunoiltaan hiekkaa. Myös harjun eteläpään lakialueella, supan reunoilla, maaperä on hiekkaa. Lisäksi todennäköisesti harjusorasta lajittunutta hiekkaa ja karkeaa hietaa esiintyy harjun reunamilla useita metrejä paksuina rantakerrostumina, joiden leveys vaihtelee 100 metristä 500 metriin. Rapolanharjussa esiintyy moreenia tavanomaista vähemmän ja se on pääasiassa pohjamoreenia. Harjun lounaispuolella on laajempi yhtenäinen moreeni-kallioalue, jonka koilliskyljestä pistää esiin kaksi pienempää moreenikumparetta. Pienempiä soraesiintymiä on kirkon ympäristössä sekä Rapolanharjun lounaisreunassa ns. Matomäenrinteessä. Moreenimaita ympäröivät usein hienorakeiset hiesu- ja savikerrostumat sekä alavilla mailla eloperäinen saraturve. Hienorakeisia kerrostumia on vähän. Ne ovat pääasiassa savia, joiden ylin sijaintikorkeus on noin 90 m mpy. Sääksmäellä hiesusavi on yleisin savimaalaji. Hiesua esiintyy lähinnä harjun lounaisrinteen edustalla järven rannassa usein saraturvetta peittävänä kerroksena. Eloperäisistä kerrostumista Rapolanharjun alueella on liejua ja saraturvetta. Vesistön kehityksestä johtuen ne liittyvät pääasiassa rantoihin. Liejukoita on erityisesti Pappilanlahden ja Saunalahden alueilla. Ne ovat paljastuneet 1870-luvulla vedenpinnan laskun tuloksena. Verkkosaaren rannassa on myös reheviä saraturvekerroksia, joita paikoin peittää jopa 40 cm:n kerros karkeaa hietaa. |
Kasvisto |
Sääksmäen ympäristössä esiintyy monipuolisesti erilaisia luontotyyppejä. Alueella on kolme valtakunnalliseen lehtojensuojeluohjelmaan kuuluvaa kohdetta: Sydänniemen pähkinälehto sekä Rapolanharjun edustan matalia rantoja reunustavat Saunalahden ja Pappilanlahden tervaleppäkorvet. Vaativien lehtolajien esiintyminen voi johtua maaperän fylliitistä, joka on melko ravinteikas kivilaji.
Rapolanharjun metsien pääpuulaji on kuusi. Karulla maaperällä viihtyvää mäntyä esiintyy lähinnä harjun eteläpäässä istutusmetsinä. Harjun rinteillä kasvaa vaativiakin lajeja kuten tammea (Quercus robus). Kasvillisuus muuttuu alempana rinnealueilla lehtomaisemmaksi. Muutos johtuu todennäköisesti maaperästä ja kosteusolosuhteista. Kasvillisuutensa puolesta Sääksmäki kuuluu Lounais-Suomen alueeseen, joka selittää monen lounaisen lajin esiintymisen. Seutu onkin monen tällaisen lajin, kuten saarnen (Fraxinus excelsior), pähkinäpensaan (Coryllus avellana), kynäjalavan (Ulmus laevis) sekä vuokkojen (sini-, valko- ja kelta-) (Anemone nobilis, a. nemorosa, a. ranunculoides) pohjoisin ja itäisin esiintymisalue. Vuosisatoja kestänyt ihmisen ja luonnon välinen vuorovaikutus näkyy myös Rapolanharjun kasvillisuudessa. Alueella esiintyy 82 kasvillisuustyyppiä ja 337 kasvilajia, joista 46% on alkuperäisiä ja 54% ihmistoiminnasta riippuvaisia . Rapolanharjulla vanhan kulttuurin seuralaislajien pääasialliset esiintymisalueet ovat länsipuolisten rinteiden laidun- ja ketoalueet. Niiltä on kartoitettu, eräät koristekasvit pois lukien, yhteensä 207 kasvilajia, joista 61:n voidaan katsoa edustavan muinaistulokkaita eli arkeofyyttejä. Ehkä huomionarvoisimpia ovat hakara- ja törrösara (Carex muricata ja C. spicata) sekä ketokäenminttu (Satureja acinos) ja pölkkyruoho (Arabis glabra). Ukontulikukkaa (V. thapsus) kasvaa harjun laella muinaislinnan lounais- ja luoteisrinteillä ja nykyisin myös tummaa tulikukkaa (Verbascum nigrum). Huomionarvoisia, pitkäaikaista ihmistoimintaa vaativia lajeja alueella ovat mm. kataja (Juniperus communis), ketoneilikka (Dianthus deltoides), keltamatara (Galium verum), mäkitervakko (Lychnis viscaria), kalliokielo (Polygonatum odoratum), metsäapila (Trifolium medium), aholeinikki (Ranunculus polyanthemos), keltamaksaruoho (Sedum acre) sekä nuokkukohokki (Silene nutans). Yksityiskohtaiset luettelot lajeista löytyvät Outi Seppälän ja Terttu Lempiäisen tekemästä Rapolanharjun alueen kasvillisuus -osatutkimuksesta. Perinteisen maanviljelyskulttuurin seuralaiskasvien lisäksi Rapolanharjulla on monia Rapolan ja Voipaalan kartanoista levinneitä istutusperäisiä lajeja. Tällaisia ovat mm. vuohenkello (Campanula ranunculoides), ukkomansikka (Fragaria moschata) varjolilja (Lilium martagon) ja akileija (Aquileia vulgaris). Puustossa ja pensastossa näitä ovat mm. pihasyreeni (Syringa vulgaris), happomarja (Berberidaceae), tammi (Quercus robus), pensaskanukka (Cornaceae), vaahtera (Acer platanoides) ja terttuselja (Sambucus racemosa). Hirvikallion huvilan ympärillä on runsaasti vanhoja ja uusia istutuksia. Näistä lajeista esim. taponlehti (Asarum eoropaeum) on levinnyt ja villiintynyt ympäristöön. Harjun rinteillä kasvaa paikoin myös vaativaakin lehtokasvillisuutta kuten pähkinäpensasta (Coryllus avellana). Metsäinen linnavuoren rinne on myös pystykiurunkannuksen (Corydalis solida) kasvupaikka. Se on uhanalaisen lajin toinen esiintymispaikka Pirkanmaalla. |
Käyttömahdollisuudet |
Infotaulu: | Museoviraston pystyttämä |
Kyltti: | ei |
Viitoitettu: | kyllä |
Maankäyttö |
Rapolassa on kaksi luonnonsuojelulailla rauhoitettua metsäaluetta, muinaislinnan ympäristö ja Vanajaveden rannan tervaleppäkorpi. Näistä ensiksi mainitun kohteen rauhoitusta hakivat maanomistajat vuonna 1957. Muinaislinnan ympärillä sijaitsevan alueen laajuus on noin 14 hehtaaria. Hämeen lääninhallitus määräsi alueen luonnonsuojelualueeksi 1959. Vanajaveden rannan tervaleppäkorven rauhoitusta haki maanomistaja vuonna 1990. Alue on noin 10 hehtaarin suuruinen ja siihen sisältyy Vanajaveteen rajoittuva valtakunnalliseen lehtojensuojeluohjelmaan kuuluva lehtokorpi sekä 1980-luvulla metsitetty pelto.
Edellä mainittujen luonnonsuojelualueiden lisäksi Rapolanlahden rannat on merkitty Sääksmäen rantaosayleiskaavassa SL-2 varauksella, mikä merkitsee sitä, että ns. Kuultolan pellon rantametsissä suoritettaviin hoitotoimenpiteisiin on haettava maisematyölupa Valkeakosken kaupungin rakennuslautakunnalta. |
Varustus |
Alueelle on vuonna 2009 Museovirasto pystyttänyt yhteensä 11 opastaulua, jotka kertovat sen eri kohteista. |
Käyttömahdollisuudet |
Eräs Rapolanharjun hoidon tavoite oli kehittää alueen opetus-, virkistys- ja nähtävyyskäyttöä. Sitä ohjaamaan sekä samalla herkkien kulttuuri- ja luontoarvojen suojelemiseksi suunniteltiin alueelle vuonna 1993 polkuverkosto vanhojen maastossa olevien polku- ja tieurien avulla. Polkuverkosto kattaa lähes koko harjualueen ja sen kokonaispituus on noin viisi kilometriä. Polkuverkoston suunnittelussa pyrittiin huomioimaan alueella vierailevien erilaiset tarpeet.
Vierailijat voidaan jakaa kahteen pääryhmään, kulttuuri- ja luontoarvoista kiinnostuneet sekä virkistyskäyttäjiin. Ensiksi mainittuihin kuuluvat matkailijat sekä opetusryhmät, jälkimmäiset ovat useimmiten lähistöllä tai Valkeakoskella asuvia henkilöitä, jotka vierailevat alueella useita kertoja viikossa, jopa päivittäin. Sen vuoksi kävijöiden on mahdollista valita eri pituisia ja luontoisia reittejä. Virkistyskäyttäjiin voidaan lukea myös marjastajat ja sienestäjät. Metsästys on Rapolanharjun alueella kielletty. Rapolanharjun opetusryhmät voidaan jakaa pääsääntöisesti kahtia. Ensinnäkin koululaiset ja muut vastaavat ryhmät, jotka tutustuvat lähinnä Rapolan kulttuurihistoriaan ja luontoon. Tähän voidaan lukea myös viereisen Voipaalan lasten kulttuurikeskuksen toiminta, joka käyttää Rapolan aluetta usein toiminnassaan. Toinen opetusryhmä on puolestaan kiinnostunut Rapolan alueella suoritettavasta kulttuurimaisemanhoidosta. Tähän ryhmään kuuluu mm. arkeologian, museologian, metsäalan sekä erilaiset maisemanhoitoalan oppilaitokset. Rapolanharju on toiminut myös esimerkkialueena useille kulttuurimaisemanhoitohankkeille. |
Kulkuohjeet |
Rapolanharjulle on moottoritieltä sekä maantie 130:ltä hannunvaakuna-opastus. Kyltit ohjaavat Sääksmäentien risteyksestä tulijat harjun kaakkoiskulmaukseen Voipaalan lasten kulttuurikeskuksen P-alueelle. P-alue valittiin harjupolun lähtöpisteeksi ja sinne pystytettiin vuonna 1997 muinaislinnoista ja Rapolanharjun ympäristöstä laajemmin kertovat informaatiotaulut. Niiden lisäksi polun varsille pystytettiin paikallisia informaatiokylttejä, joita jatkossa tullaan lisäämään niin harjulle kuin kartanoiden ympäristöön. Vuonna 1998 valmistui alueen käsiopaste ja polkujen risteyskohtiin pystytettiin kulkua ohjaamaan reittiopasteet sekä polku-uran varteen hannunvaakuna-tolpat. |
Liitetiedostot |
Linkit Museoviraston muihin aineistoihin |
|
× | ||
< | > | |